Joskus on pakko pysähtyä. Toisille nämä ovat tilinteon hetkiä, jolloin katsotaan menneeseen, annetaan sille jokin arvo ja päätetään sen perusteella tulevaisuuden suunta. Minun pysähdykseni on ollut niin täydellinen, ettei menneellä tai tulevalla ole elämässäni juurikaan merkitystä. Ainoa, millä on merkitystä, on tasapaino, tunne siitä, ettei ole hyvä eikä paha. Tunne siitä, että on arvokas muiden mielipiteestä riippumatta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minun pysähdykseni ei tullut yllättäen, se hiipi hiljaa ja keväällä huomasin kaiken käyvän ylivoimaiseksi. Ajattelin jaksavani, esimieheni käski priorisoimaan ja sanoi kesän olevan jo lähellä. Ylityötunteja oli kertynyt talven aikana pitkälti yli toista sataa, mutta meidän alallamme ylitöitä ei virallisesti ole. Työt on tehtävä, vaikka viikonloppuna kotona.

 

Jäin lomani jälkeen sairaslomalle, yritin työhön paluuta. Keskustelussa esimieheni kiisti ylityötuntini ja ilmoitti, etten saisi mitään korvausta. Kaiken lisäksi olin pettänyt hänen odotuksensa täysin ja olin huono työntekijä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että minun työpanoksestani on laskutettu kahdelta asiakkaalta ja juuri tehtyjen tuntien mukaan. Korkeakoulututkintoni ja osaamiseni olikin  yhtäkkiä pelkkää vessapaperia. Hän taasen oli esimerkillisen kova työntekijä ja minun pitäisi pystyä samaan tuntimäärään kuin hän: jatkuvasti yli kahteensataan työtuntiin kuukaudessa, matka-aikaa ei työtunteihin lasketa.

 

Nyt olen sairaslomalla masennuksen vuoksi. Itku on tullut päättymättömänä virtana yli viikon ajan, päivät kulkevat jokseenkin sekavissa tunnelmissa: pää menee mihin suuntaan haluaa, sydän hakkaa yli satasta ja samaan aikaan olo on täysin vetämätön.

 

Tiedän, että toivun. Tiedän  ja tunnen olevani arvokas maahan poljettunakin. Nyt on minun aikani pysähtyä ja katsoa sisäänpäin ja aion ottaa siitä kaiken irti. Kuvaan matkani täällä, missä muutkin asettavat itsensä ja elämänsä esille toisia tuntematta ja toisten reaktioita kontrolloimatta.

 

Olen siis keski-ikäinen ja väsynyt, entinen ilopilleri ja muiden tukija. Lapsuuteni oli aivoerojen, isän alkoholismin ja äidin persoonallisuushäiriön värittämä. Yksi sisaristani kuoli syöpään ennen aikojaan joitakin vuosia sitten ja tämä hajotti perheemme lopullisesti. Minä olen tähän mennessä jaksanut ja painanut eteenpäin, toisinaan silkalla sisulla.

 

80-luvun loppupuolella tutustuin Viktor Franklinin elämään ja hänen ajatuksensa antoivat silloin paljon voimaa. En kannata mitään psykoterapian suuntausta, en usko paranormaaleihin ilmiöihin enkä ole järin uskonnollinen, joten toivo ja usko elämään on kaivettava jostain muualta kuin kirkon helmasta tai uskomushoidoista. Mistä, se selvinnee ajan mittaan.

 

Yhden asian tiedän kuitenkin jo varmasti: ihmisellä on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se mihin voimme vaikuttaa, on mitä valintoja teemme ja millä valintamme perustelemme itsellemme. Itseään on vain niin tavattoman helppo pettää valintoja tehdessään.