keskiviikko, 16. heinäkuu 2008

Päivät keikkuen menevi

Aika kuluu madellen ja samalla ajan virta tuntuu päättymättömältä. Heilahtelen virrassa, en suinkaan huolettomana laulaen kuin Nalle Puh, vaan kaikki tunteet läpikäyden. Iloitsen hetken kukkasesta ja samassa huoli silkasta toimeentulosta hiipii sisuksiin. Tunnen surua ja voimattomuutta, kyyneleet pyrkivät silmiin ja oksettaa. Muutan ajatteluani, ohjaan toiseen suuntaan, ajattelen luonnon kauneutta. Muutan aivojeni kemiaa ja onnistun siinä hetkellisesti. Toivon tasapainon tunteen jatkuvan minuutin pidempään kuin edelliskerralla, yritän takertua ja päätän sitten kuitenkin päästää irti. Kellun virrassa, hetken kuin Nalle Puh, dum-di-dum-dum. Hyvä.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taas illan tullen laitan koneeni kiinni. Olen kirjoittanut, mutta olenko kirjoittanut sitä mitä piti? Sainko mitään aikaiseksi? Ja miksi helvetissä mittaan edelleen mitä olen tehnyt ja mitä huomenna pitäisi tehdä? Olen sairaslomalla. Eikä lonkan vetäminen lomalla ole ennenkään ollut minulle vaikeaa. Miksi siis nyt pitää suorittaa? Miksi minun täytyy, edelleen, hakea validointia olemassaololleni suorittamisesta? Miten ihmeessä minulle ei riitä se, että olen ja että rakastan ja että minua rakastetaan?

 

Kävin KELAn toimistolla. Homma hoitui nopeasti ja kohtelu oli asiallista. Hetken tunsin silkkaa huonommuuden tunnetta. Minä hakemassa sosiaalietuutta, eikö se riittänyt, että valmistuin pahimpaan lamaan ja jouduin kerjäämään töitä ja täyttämään sitä naurettavaa lomaketta: työtön, työssä, työtön, työtön. Kaikki ne viiden tähden hotellit, joissa olen yöpynyt urani aikana. Kaikki ne hymyt, kaikki firman kortilla maksetut laskut, kaikki kokoukset, joissa kaikki oli niin tärkeää. Kaikki ne yksinäiset hetket ulkomailla kaukosäädin kädessä hotellihuoneessa maaten tai läppäriä näpytellen. Miten helvetissä jouduin sinne? Miten jouduin suorittamisen harhapolulle ja missä vaiheessa työnteosta katosi hauskuus? Silloinko, kun minusta tehtiin yksi heistä, yksi pomoista, jonka tulostavoitteet olivat tiukat ja ympäristö armoton. Ainainen kilpailu siitä, kuka on tehnyt oikein tai vielä oikeammin, kuka on hoksannut puuttuvan pilkun ja osannut pelata sen edukseen. Matkoja, bonuksia, yksinäisyyttä. Tee enemmän, tee paremmin.

 

Tehkää itse, saatanan tontut. Minä kuuntelen nyt tuulta ja variksenpoikien raakuntaa.

maanantai, 14. heinäkuu 2008

Työsuojelu ja oikeus

Soitin työsuojelupiiriin. Puhelimessa oli miellyttävä ja lempeä nuori mies. Olin päättänyt pysyä rauhallisen, viileänä ja toteavana. Vaan enpä pysynyt, murruin ja nyyhkin.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Voin antaa viranomaisten hoitaa kaiken puolustamiseni, mutta samalla asiasta tulee julkinen. Neuvonnan henkilö vahvisti, että työnantajaani epäillään työsyrjinnästä, häirinnästä, epäasiallisesta kohtelusta ja liiallisista vaatimuksista työtehtäviin nähden. He aloittavat tarkastustoimenpiteet, kun saavat minulta allekirjoitetun lomakkeen.

 

Vaan enpä tiedä aloittaako prosessi vai ei. Syitä miksi aloittaa prosessi, nämä eivät ole arvojärjestyksessä:

  1. En ole syyllistynyt siihen mistä minua syytetään.
  2. Esiämmä on kova haukkumaan ihmisiä julkisesti ja piirit on pienet. Maineeni on vaakalaudalla.
  3. Koko prosessi on hoidettu esiämmän ja omistajattaren toimesta väärin. Ohjeita ja lakeja ei ole noudatettu.
  4. Taitaa olla vain ja ainoastaan savustamista ulos.

 

Syitä miksi jättää sikseen:

  1. Saan rettelöitsijän maineen ja voin suudella uraani hyvästiksi.
  2. Prosessi on henkisesti raskas ja olen jo aivan loppu. Haluan vain hengittää.

 

Onneksi, onneksi viranomainen antaa minulle kuitenkin aikaa. Voin myös etsiä uuden työpaikan ja aloittaa prosessin vasta sitten.

 

Mutta haluanko puolustaa oikeuksiani? Haluanko nousta harmaasta massasta kaikkien silmätikuksi? Kuka minua silloin tukee?

sunnuntai, 13. heinäkuu 2008

Ilon alkulähteillä

Nukkuminen ja unien maailma on yksi väylistä omaan itseensä. Vietän päiväni iltaa ja unta odottaen, nyt jo kauhistumatta ja unettomuutta pelkäämättä. Uni suo unohduksen ja levon eikä herääminenkään ole enää kauhunkokemus. En muista uniani, vaikka yleensä ne huvittavat minua pitkin päivää juonellisuudellaan ja yllätyksellisyydellään.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäisen tyhjän hetken mentyä, esimies –tai oikeammin esiämmä- tunki mieleeni. Kuuntelin mieheni tasaista hengitystä, kosketin hiljaa hänen selkäänsä ja katsoin hänen rauhallista olemustaan. Mietin miksi annan kauhun –kyllä, silkan kauhun- astua tähän hetkeen, tähän intiimiin ja rauhalliseen hetkeen, jossa ainoa tunne pitäisi olla rakkaus ja välittäminen. Nousin ylös ja join aamuteeni lehteä silmäillen, esiämmän tunkeutuessa ajatuksiini vähän väliä.

 

Aloin pohtia hänen motiivejaan, pyörittelin ensin eri mahdollisuuksia ja sitten ajatukseni menivät hallitsemattomiksi. Katkaisin ajatuskierteen, ajattelin tyhjää, sitten jotain kaunista. Pikkuhiljaa ego alkoi rakentamaan valoisaa kuvaa hyvästä työympäristöstä, työyhteisöstä, jossa voin olla omana itsenäni, työryhmän arvostettuna jäsenenä. Keskitymme työhömme yhdessä, rinta rinnan. Suloista ja itsetuntoani tukevaa. Kuitenkin liian aikaista, liian ruusuista, liian kaikkea…Ajatukset sinkoilevat epätoivon ja toivon välillä enkä voi välttyä ajattelemasta toisen sisältyvän toiseen, toivon ja epätoivon limittyvän todellisuuteen erottamattomina ja yhtenä kokonaisuutena. Eikö niiden erottaminen olisi liian väkivaltaista? Eikö niiden vastakkain asettaminen, polarisointi, ole keinotekoista?

 

Minusta tuntuu, kuin olisin sivustakatsojana koko tapahtumassa, koko työelämääni liittyvän tapahtuman sivustakatsojana. Se, mikä toi sisältöä elämääni, antoi arvostusta, nosti itsetuntoani tuntuu olevan iäksi mennyttä. Tiedän tietämällä, että esimieheni (ai niin ämmä) on väärässä. Tiedän tietämällä tehneeni oikein, tiedän sydämessäni tehneeni parhaani. Tiedän, ettei hänellä ole todisteita syyllisyydestäni. Tiedän hänen syyttävän vailla todisteita, vailla pohjaa. Tunnen myös tehneeni oikein ja parhaani. Miksi siis masennus? Miksi siis arvottomuuden tunne ja pelko? Miksi pelottelen itseäni, vien itseni kauhugalleriaan? Miksi teen kaikesta mielessäni totta? Miksi valitsen hänen totuutensa omani edelle?

 

Jotenkin kummallisella tavalla tuo kaikki on kuitenkin merkityksetöntä. Tuo kaikki valtaa olemukseni ja mieleni, mutta sieluni pysyy kuin ihmeen kautta rauhallisena. Kaikki vuosikymmenten aikana rakentamani muurit ovat murtuneet, jokainen egoani tukeva rakennelma on tomuna. Jäljellä on enää ydin. Jäljellä on aamun hetki, jolloin rakkaani hengittää rauhallisena. Hetki, jolloin aikuisuuden kynnyksellä oleva lapseni ilmestyy huoneestaan teinin hiljaisella vimmalla ja minua alkaa naurattaa. Kuulas epätoivoni muuttuu iloksi ja nauruksi teinin pohtiessa pierun syvintä olemusta. Viimeistään nyt uskon teinien logiikalla olevan maailmaa parantavia ominaisuuksia. Tunnen sen sydämessäni. Kiitos kuuluu tänään suoliston bakteereille ja näiden tuottamille kaasuille. Ilo tulkoon vaikka metaanista, sillä se on iloa ja ilo tekee minulle ja aivojeni kemialliselle tasapainolle hyvää.

lauantai, 12. heinäkuu 2008

Käsijarru pohjassa

Joskus on pakko pysähtyä. Toisille nämä ovat tilinteon hetkiä, jolloin katsotaan menneeseen, annetaan sille jokin arvo ja päätetään sen perusteella tulevaisuuden suunta. Minun pysähdykseni on ollut niin täydellinen, ettei menneellä tai tulevalla ole elämässäni juurikaan merkitystä. Ainoa, millä on merkitystä, on tasapaino, tunne siitä, ettei ole hyvä eikä paha. Tunne siitä, että on arvokas muiden mielipiteestä riippumatta.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minun pysähdykseni ei tullut yllättäen, se hiipi hiljaa ja keväällä huomasin kaiken käyvän ylivoimaiseksi. Ajattelin jaksavani, esimieheni käski priorisoimaan ja sanoi kesän olevan jo lähellä. Ylityötunteja oli kertynyt talven aikana pitkälti yli toista sataa, mutta meidän alallamme ylitöitä ei virallisesti ole. Työt on tehtävä, vaikka viikonloppuna kotona.

 

Jäin lomani jälkeen sairaslomalle, yritin työhön paluuta. Keskustelussa esimieheni kiisti ylityötuntini ja ilmoitti, etten saisi mitään korvausta. Kaiken lisäksi olin pettänyt hänen odotuksensa täysin ja olin huono työntekijä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että minun työpanoksestani on laskutettu kahdelta asiakkaalta ja juuri tehtyjen tuntien mukaan. Korkeakoulututkintoni ja osaamiseni olikin  yhtäkkiä pelkkää vessapaperia. Hän taasen oli esimerkillisen kova työntekijä ja minun pitäisi pystyä samaan tuntimäärään kuin hän: jatkuvasti yli kahteensataan työtuntiin kuukaudessa, matka-aikaa ei työtunteihin lasketa.

 

Nyt olen sairaslomalla masennuksen vuoksi. Itku on tullut päättymättömänä virtana yli viikon ajan, päivät kulkevat jokseenkin sekavissa tunnelmissa: pää menee mihin suuntaan haluaa, sydän hakkaa yli satasta ja samaan aikaan olo on täysin vetämätön.

 

Tiedän, että toivun. Tiedän  ja tunnen olevani arvokas maahan poljettunakin. Nyt on minun aikani pysähtyä ja katsoa sisäänpäin ja aion ottaa siitä kaiken irti. Kuvaan matkani täällä, missä muutkin asettavat itsensä ja elämänsä esille toisia tuntematta ja toisten reaktioita kontrolloimatta.

 

Olen siis keski-ikäinen ja väsynyt, entinen ilopilleri ja muiden tukija. Lapsuuteni oli aivoerojen, isän alkoholismin ja äidin persoonallisuushäiriön värittämä. Yksi sisaristani kuoli syöpään ennen aikojaan joitakin vuosia sitten ja tämä hajotti perheemme lopullisesti. Minä olen tähän mennessä jaksanut ja painanut eteenpäin, toisinaan silkalla sisulla.

 

80-luvun loppupuolella tutustuin Viktor Franklinin elämään ja hänen ajatuksensa antoivat silloin paljon voimaa. En kannata mitään psykoterapian suuntausta, en usko paranormaaleihin ilmiöihin enkä ole järin uskonnollinen, joten toivo ja usko elämään on kaivettava jostain muualta kuin kirkon helmasta tai uskomushoidoista. Mistä, se selvinnee ajan mittaan.

 

Yhden asian tiedän kuitenkin jo varmasti: ihmisellä on vain rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se mihin voimme vaikuttaa, on mitä valintoja teemme ja millä valintamme perustelemme itsellemme. Itseään on vain niin tavattoman helppo pettää valintoja tehdessään.