Nukkuminen ja unien maailma on yksi väylistä omaan itseensä. Vietän päiväni iltaa ja unta odottaen, nyt jo kauhistumatta ja unettomuutta pelkäämättä. Uni suo unohduksen ja levon eikä herääminenkään ole enää kauhunkokemus. En muista uniani, vaikka yleensä ne huvittavat minua pitkin päivää juonellisuudellaan ja yllätyksellisyydellään.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäisen tyhjän hetken mentyä, esimies –tai oikeammin esiämmä- tunki mieleeni. Kuuntelin mieheni tasaista hengitystä, kosketin hiljaa hänen selkäänsä ja katsoin hänen rauhallista olemustaan. Mietin miksi annan kauhun –kyllä, silkan kauhun- astua tähän hetkeen, tähän intiimiin ja rauhalliseen hetkeen, jossa ainoa tunne pitäisi olla rakkaus ja välittäminen. Nousin ylös ja join aamuteeni lehteä silmäillen, esiämmän tunkeutuessa ajatuksiini vähän väliä.

Aloin pohtia hänen motiivejaan, pyörittelin ensin eri mahdollisuuksia ja sitten ajatukseni menivät hallitsemattomiksi. Katkaisin ajatuskierteen, ajattelin tyhjää, sitten jotain kaunista. Pikkuhiljaa ego alkoi rakentamaan valoisaa kuvaa hyvästä työympäristöstä, työyhteisöstä, jossa voin olla omana itsenäni, työryhmän arvostettuna jäsenenä. Keskitymme työhömme yhdessä, rinta rinnan. Suloista ja itsetuntoani tukevaa. Kuitenkin liian aikaista, liian ruusuista, liian kaikkea…Ajatukset sinkoilevat epätoivon ja toivon välillä enkä voi välttyä ajattelemasta toisen sisältyvän toiseen, toivon ja epätoivon limittyvän todellisuuteen erottamattomina ja yhtenä kokonaisuutena. Eikö niiden erottaminen olisi liian väkivaltaista? Eikö niiden vastakkain asettaminen, polarisointi, ole keinotekoista?

Minusta tuntuu, kuin olisin sivustakatsojana koko tapahtumassa, koko työelämääni liittyvän tapahtuman sivustakatsojana. Se, mikä toi sisältöä elämääni, antoi arvostusta, nosti itsetuntoani tuntuu olevan iäksi mennyttä. Tiedän tietämällä, että esimieheni (ai niin ämmä) on väärässä. Tiedän tietämällä tehneeni oikein, tiedän sydämessäni tehneeni parhaani. Tiedän, ettei hänellä ole todisteita syyllisyydestäni. Tiedän hänen syyttävän vailla todisteita, vailla pohjaa. Tunnen myös tehneeni oikein ja parhaani. Miksi siis masennus? Miksi siis arvottomuuden tunne ja pelko? Miksi pelottelen itseäni, vien itseni kauhugalleriaan? Miksi teen kaikesta mielessäni totta? Miksi valitsen hänen totuutensa omani edelle?

Jotenkin kummallisella tavalla tuo kaikki on kuitenkin merkityksetöntä. Tuo kaikki valtaa olemukseni ja mieleni, mutta sieluni pysyy kuin ihmeen kautta rauhallisena. Kaikki vuosikymmenten aikana rakentamani muurit ovat murtuneet, jokainen egoani tukeva rakennelma on tomuna. Jäljellä on enää ydin. Jäljellä on aamun hetki, jolloin rakkaani hengittää rauhallisena. Hetki, jolloin aikuisuuden kynnyksellä oleva lapseni ilmestyy huoneestaan teinin hiljaisella vimmalla ja minua alkaa naurattaa. Kuulas epätoivoni muuttuu iloksi ja nauruksi teinin pohtiessa pierun syvintä olemusta. Viimeistään nyt uskon teinien logiikalla olevan maailmaa parantavia ominaisuuksia. Tunnen sen sydämessäni. Kiitos kuuluu tänään suoliston bakteereille ja näiden tuottamille kaasuille. Ilo tulkoon vaikka metaanista, sillä se on iloa ja ilo tekee minulle ja aivojeni kemialliselle tasapainolle hyvää.